Niin. Päätin muutama viikko sitten, että nyt on aika alkaa päivittämään fiiliksiä lähdön ja au pairiuden suhteen viikoittain ja ajattelin, että juttua riittää varmasti paljon jokaiselle viikolle. Noh.. Mitään asiaa miulla ei juuri tällä hetkellä oikeastaan ole, mutta kokeillaan!
Yksi asia nyt ainakin on. Miun vauva (lue: auto) on ollut nyt vajaan viikon myynnissä ja sille on jo potentiaalinen ostaja. Entäs, kun en halua luopua siitä? Mie tarvitsen ne rahat, jotka siitä saa, mutta en haluaisi luopua siitä. Se on miun vauva! Oon ajellut sillä kaksi vuotta melkeinpä päivittäin ja nyt pitäisi sanoa lopullisesti hyvästi. On hassua olla näin sitoitunut autoon, mutta se on ensiauto. Miulla on tunneside siihen. Etenkin viimeviikon aikana miuta otti päähän ja suorastaan luokkasi se, että äiti puhuis iitä kuin jostain syöpäläisestä, josta pitää päästä eroon nyt heti. Saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta en pysty olemaan ajattelematta sitä, että sille käy jotain. Mitä jos uusi omistaja ei kunnioita sitä, kuten mie? Mitä jos se ajaa sen lunastukseen?! Ei miun auto ole mikään maailman hienoin, eikä varsinkaan arvokkain. Se on melkein yhtä vanha kuin mie itte, mutta se toimii hyvin ja on miulle rakas. Noh, kuitenkin tällaista tänne, mites sinne?
Muutenkin en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Miksi mie lykkään elämääni täällä taas vuodella eteenpäin ja lähden ulkomaille? Miksi en löydä miestä? Miten selviän? On monia asioita, joita miun päähän mahtuu, mutta en tiedä, miten ne ratkaisi, oon kuitenkin päässyt pohdinnoissani siihen pisteeseen, että annan kaiken tapahtua ajallaan ja mietin sitten kiikkustuolissa, olisinko voinut tehdä jotain paremmin. Tiedä sitä, mutta yksi on ainakin varmaa: Minä en toteuta valtion odotuksia, teen mitä tahdon, silloin, kun tahdon ja ennen kaikkea, laitan omat unelmani kaiken muun edelle. Take what you can, give nothing back! Miulla on hyvät lähtökohdat aloittaa miun unelmien vuosi, enkä haaskaa niitä. Miulla on aivan upealta vaikuttava host-perhe, eikä mikään sido miuta Suomeen riittävästi, jotta en voisi lähteä. Miun elämäntilanne on juuri nyt täydellinen vuoden (tai parin) irtiotolle tästä kaikesta. Tänne voin aina tulla takaisin, mutta muualle en pääse enää muutaman vuoden päästä näissä merkeissä. Joten, kaikesta huolimatta, minä selviän loistavasti.
Eniten tällä hetkellä nyppii se, etten tiedä miun lentoja vielä. Ei ne lennotkaan, en tee niillä ajoilla mitään, mutta yhtiöt pitäisi pikkuhiljaa alkaa tietämään, että pääsisin ostamaan sopivasti matkalaukkuja ja soittelemaan sinne, että miten kantele kuljetetaan maasta A maahan B turvallisesti.
Tällaista tälläkertaa, ensi viikolla uusi yritys.
ps. Kesä on täällä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti