8 weeks to go - When nothing is enough

Jos kymmenen viikon kohdalla lähtö tuntui vielä jotenkin etäiseltä ajatukselta, joka tapahtuu hamassa tulevaisuudessa niin viimeistään nyt, olen huomannut ajan lentävän siivillä. Mitä tahansa teenkin, tuntuu ettei mikään ole tarpeeksi. Kun meen kavereiden kanssa johonkin, tai vietän ylipäänsä aikaa niiden kanssa, haluan palata tekemään jotain välittömästi, kun tuun takaisin kotiin. Mie haluan elää, en nukkua, en syödä, en hengata yksin kotona, en olla tekemättä mitään... haluan olla aktiivinen ja toteuttaa kaikki, mitä ikinä ehdin näiden 8 viikon aikana tehdä.

Tätä tunnetta ei oikeasti tajua, jossei sitä itse koe, oon huomannut sen. Kaikki kyllä tuntuu tajuavan, miksi haluisin koko ajan tehdä jotain yhessä, muttei tajua, kuin tärkeää se olisi. Vuosi ilman joitain ihmisiä tuntuu hassulta ajatukselta, varsinkin, jos en voi ottaa kaikkea irti jäljellä olevista viikoista.. juupa.. lopetan tän angstaamisen tähän.

Kaikki tuntuu menevän oikein ja vauhdilla. Okei en vieläkään ole varannut lääkäriä ja tilaillu noita papereita, mutta itse perheeseen meneminen tuntuu jotenkin itsestään selvältä. Miulla ei juurikaan ole kysymyksiä (paitsi pakkaamisesta), eikä mieltä painavia asioita, siksi usein miusta tuntuu hassulta kirjottaa meiliä rapakon taakse, kun ei ole oikein mitään asiaa. Tänäänkin kirjoitin puolet meilistäni säästä! Mutta oikeasti, kaikki vaan tuntuu juuri nyt oikealta ja hyvältä. Toki jotkin asiat jää vaivaamaan, ainahan niin on, muttei sille mitään voi. Ja end of all ne asiat on pääasiassa menneitä, joita ei voi muuttaa. Ootan innolla ja vähän peloissani hyppyä tuntemattomaan. Sitä, että saan alottaa täysin puhtaalta pöydältä, eikä kukaan tunne miuta valmiiksi.

Time is running out and fuck.