I'm my worst enemy part 2

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana itsetutkiskelu on tullut miulle hyvinkin tutuksi psykan tuntien painottuessa paljon oma-arviointeihin milloin mistäkin aiheesta. Juurikin tämä itsetutkiskelu on varmaankin saanut minut pohtimaan hyvinkin paljon itseni hyviä ja etenkin niitä huonoja puolia myös vapaa-ajalla. Postaus kuitenkin jatkaa edellisen linjoilla avainsanoineen, toivottavati aiheet hieman vaihtuisivat ja saisitte uusia näkökulmia tutkailla menneitä ja tulevia blogitekstejäni.

Skin
Myönnettäköön, että välillä inhoan itsekin ihoani, tosin vain silloin kun pahin ihottuma-aika on päällä ja lähes koko keho on täynnä punaista kutiavaa ihottumaa ja siitä syntyviä "kraatereita", joita ruviksi kutsutaan. Miun paha tapa on ollut pienestä asti repiä jokainen rupi auki, ja voitte kuvitella kuinka paljon niitä on näiden vuosien aikana riittänyt atooppisen ihon takia. Eniten tämä ongelma kuitenkin tuntuu haittaavan minua itseäni, ja taannoin peittelinkin näkyviä kehonosia jos jonkinlaisilla vaatekappaleilla. Tiedän, että ihmiset kyselevät vain uteliaisuuttaan, mistä miun arvet on tullu ja alkaa sitten kauhistella, mutta joka ikinen kerta, kun kuulen kysymyksen "mitä noi on?" tai "mistä noi arvet on tullut?" tai "miks sun iho näyttää tolta?", tekisi mieli juosta suoraan lähimmän lukittavissa olevan oven taakse ja itkeä. Hyvä esimerkki tästä on tämän kesän ripari. Miun jalat oli järkyttävässä kunnossa, tiedän sen itsekin, eikä niiden 15-vuotiaitten kysymykset sinänsä haitanneet, mutta kun torstaina pari isosta alkoi päivittelemään niitä, olin maassa koko loppupäivän ja miun oli pakko käydä ostamassa sukkahousuja heti tilaisuuden tullen. Ihminen on perusluonteeltaan äärimmäisen utelias, enkä ala siitä ketään syyttämään, mutta monet ovat onnistuneet satuttamaan miuta yllättävänkin pahasti tarkoittamattaan. enää en kuitenkaan jaksa peitellä arpiani, ne on osa minua, eikä ne oikeastaan minuu haittaa, kunhan ei häiritsisi muitakaan.

Outsider
Ulkopuolisuus on tullut miulle etenkin viimeisen vuoden aikana liiankin tutuksi. Miulla on ihan liikaa aikaa miettiä ja varmaan juuri siksi, etten tunne kuuluvani yhtään mihinkään, koska olen ikuinen kakkosvaihtoehto. Vanhoissakin kaveripiireissä alan olla jutuissa osin ulkona, koska en seurustele, enkä ole ikinä seurustellut. Kun puheenaiheet kääntyy jatkuvasti miehiin/naisiin ja parisuhteeseen I'm totally out. Ei miulla ole mitään sanottavaa aiheesta, kun voin vain todeta joka asiaan että "en tiiä, ei oo kokemusta". Myöskin jatkuva vastakkaisen sukupuolen jumalointi ottaa minuu päähän päivä päivältä enemmän, koska tunnen joka kerta olevani ihan yksin ja ulkona kaikesta, kun 90% hyvistä ja vähemmän hyvistä kavereista joko seurustelee tai on parisuhteessa. Tälläistä se sitten on olla melkein kaksikymppinen sinkkunainen, joka ei edes ole seurustellut. Lisäksi olen ulkona monesta muustakin asiasta. Ongelman pääpointti onkin ehkä se, etten ole täysin sidoksissa mihinkään kaveriporukkaan, vaan olen vapaamatkustaja, jolla on kavereita vähän siellä täällä.

Shyness/sincerity
Näistä kahdesta on helpompi kirjoittaa yhdessä, sillä käyn jatkuvasti sisäistä kamppailua näiden kanssa. Olen yleisesti avoin ja tutustun melko helposti uusiin ihmisiin. Kun tutustun kerron myös helposti jopa liikaa itsestäni, mutta miulla on niin vähän oikeita kavereita, että jos huomaan jonkun olevan oikeasti miun kaveri, annan sille kaverisuhteelle sitten kaikkeni, msitään tinkimättä. Välillä tämä uhkapeli kannattaa, mutta toisinaan huomaan olleeni liian sinisilmäinen ja petyn pahasti. Vaikka tutustunkin helposti ihmisiin, en kuitenkaan ota kontaktia keneenkään, jota en tunne kovin helposti. Ristiriitaisuus avoimuuden ja ujouden välillä onkin valtava, mutta kuten kerroin, pelkään tajuttoman paljon torjutuksi/hylätyksi tulemista. Yleensä siis tutustun ihmisiin jonkun muun kaverin kautta, tai kouluprojektien parissa. Iän kertyessä kynnys ottaa kontaktia etenkin vastakkaiseen sukupuoleen tuntuu kasvavan eksponentiaalisesti, but no can do. Yritän kyllä kovasti olla menemättä lukkoon, tai olemasta töykeä, mutta nykyään tunnun pukevan haarniskan päälleni välittömästi, kun joku tuntematon mies tulee juttelemaan, tai varsinkin, jos miun pitäisi jutella sille! Jopa jotkut koulutehtävät on ihan mahdottomia miulle, kun tekis mieli vaan kaivaa syvä kuoppa ja haudata itsensä sinne. Pahin ahdistus on ollut päällä viime keväänä, kun ah-niin-ihana-ruotsin-maikka keksi teetättää meillä maialman historian kamalimman parityön. Se jakoi luokan pojille laput, joissa luki, mitä ominaispiirteitä "niillä oli" ja sitten tyttöjen piti etsiä poika, jonka lapussa luki samat piirteet kuin siinä lapussa jonka maikka oli jakanut tytölle. Ahdistus oli suorastaan valtava ja jäinkin sitten vaan istumaan paikalleni ja odottelemaan, että kuka pojista jääjäljelle, ettei olis tarvinnut saanoa mitään. Tuo miun reaktio alkoi ärsyttää minuu itseäni jälkeenpäin kamalasti, mutta en voi mitään sille. Ajattelen vaan koko ajan, mitä vikoja etenkin miehet miussa näkee, ehkäpä siksi etten ikinä kuule niiden suusta mitään positiivista, kuten kehuja. (sitä yhtä kaveria ei lasketa, koska epäilen, että se laukoo niitä vaan, koska se on kaveri ja sen olis siksi jotenkin "pakko).. Yritän nyt kuitenkin kovasti muuttua ja toivottavasti joskus onnistuisin pienentämään sitä kynnystä, joka koko ajan kasvaa.