Torstaina oli jenkkien pää-holiday, eli Thanks giving, jolloin perheet kokoontuu yhteen syömään kalkkunaa ja oheisruokia. Tätä juhlitaan siis sen kunniaksi, kun pyhiinvaeltajat (?), pilgrimit kumminki, saapui Euroopan puolelta tänne joskus satoja vuosia sitten.
Mulla oli tuolloin "töitä", koska säästelen mun lomia, joista ne vapaat olisi lähteneet, eli ensin skypetin äitin ja pikkuveljen kanssa aamulla ja puoleksi päiväksi rymistin alakertaan. Mun yllätykseksi alakerrassa ei ollut ketään, vaan kaikki oli pihalla ja hetken pohdintojen jälkeen mun tieni kävi momin ja tyttöjen kanssa sorsia ruokkimaan. Jostain syystä C oli taas pahalla päällä, vaikka se oli A, jolle käytiin edellisenä yönä hakemassa antibiootit sen korvaan, mutta lammikon lähestyessä tyttöjen mieliala nousi silmissä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun kaivettiin leipäpussi esiin, oli molemmat jo hymy naamalla. Hanhet ei tykänny leivästä, mutta sorsille kelpasi sitten senkin edestä ja pikaisesti meidän leipäpussit olikin jo tyhjiä.
Tuon jäälkeen oli tyttöjen aika syödä eväitä, joten pongailtiin polunvarrelta penkki, jolla pysähdyttiin. Kun peanutbutter-keksit ja chocolate milk oli kadonnut, jatkettiin kävelemistä. En ole tuolle lenkkipolulle ennen eksynytkään, mutta varmasti eksyn jatkossa. Pelkkä pieni kaistale metsää kahden highwayn välissä kelpaa mulle lenkkeilyyn, ja niin näytti kelpaavan monelle muullekin. Jonkun ajan jälkeen suunnattiin takaisin kotiin, jossa meitä odotteli kalkkuna, daddy ja H. Rakenneltiin aikamme legoja kellarissa, kunnes kello alkoi lähestyä kolmea, jolloin daddyn siskojen perheineen ja isän oli määrä saapua. Loppuillan sitten pörräsin ympäri taloa, juttelin ihmisten kanssa, vahdin sivusilmällä lapsia ja söin.. söin ihan liikaa, koska tuo ruoka oli oikeasti hyvää. Jopa se mun, tyttöjen ja momin edellisenä päivänä tekemä karpalokastike oli ihan superhyvää, vaikka oon karpalolonkun ylijuonnin takia koittanut välttää koko marjaa ainakin vuoden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti