Sopeutuminen

Kun lähtee au pairiksi ensimmäisiä viikkoja kuvaa yksi sana: sopeutuminen. Sopeutuminen perheeseen, työrutiiniin, aikatauluun, uusiin kavereihin, uuteen maahan, uuteen kaupunkiin, kieleen, kulttuuriin, tapoihin, ruokaan, jne.. Ja se sopeutuminen ei aina ole helppoa. Tai ainakin siihen liittyy aina tunteiden vuoristorataa ja askeleita eteen, sekä taakse.

Periksiantamattomuus ei ole ikinä ollut miulle mikään ongelma - päinvastoin olen liiankin periksiantamaton. Kovin joustava en ole ikinä ollut, mutta tässä sitä oppii joustamaan. Oikeastaan oon havainnut noi ominaisuudet tärkeimmiksi, jotta alusta selviää kunnialla. Myös hyvä mielikuvitus on hyödyksi tilanteissa, joissa lapsi itkee ja kiukkuaa naama punaisena, koska on tottunut sillä saamaan kaiken tahtomansa. Silloin pitää vaan koittaa saada sen fokus muualle, ja jos se ei auta, ignoorata.

Miulle tää alku on ollut yhtä vuoristorataa, ja oon ehtinyt käydä useisti läpi pelon joutua rematchiin, Tiedän kuitenkin, että jos olisin oikeasti huono, olisin jo rematchissa. Poikien kanssa mulla oikeasti meneekin todella hyvin, kunnes tulee nukkumaanmenoaika, tai ne näkee äitin/isän hakemassa ruokaa kesken töiden alakerrasta. Sen jälkeen se huuto ja valitus voi kestää tunteja. Nukkumaan ne kyllä menee, muttei aina kovin helposti. Mutta nää nyt on varmaan jokaiselle uudelle lastenhoitajalle isoimpia ongelmatilanteita, lasten luonne kun on sellainen, että nukkumaan laittaa tietty henkilö ja kuria pitää tietty henkilö, ne tarvitsee aikaa tottua, ihan niinkun miekin tarvitsen - ja oonkin jo tottunut. Muistan tehdä jo kaiken oikeeseen aikaan, vaikka joskus joudunkin tsekkaamaan paperista esimerkiksi, mitä kenenkin lunch boxiin menee ja välillä en ehdi tehdä jotain/teen asiat eri järjestyksessä (mun mielestä loogisemmassa sellaisessa), joten saan huomautuksia, kun joku pöytä on pyyhkimättä. Mutta hei, musta tulee nopeampi ja opin tekemään asiat jouhevammin ajan myötä. Osaan kuitenkin jo pääasiat. Ja mun suurin kompastuskivi onkin ne kotityöt, jotka pitää ehtiä tekemään jossain välissä. Voitte kuvitella kuinka helppoa se aika on löytää kolmen pojan kanssa touhutessa. Mun pitää myös keksiä parempia tapoja hallita väsymysitkupotkuraivokohtauksia, mutta mä tulen selviämään niistä. Ja itseasiassa teen samoja juttuja/harhautuksia, kun entinen aupparikin, eikä kumpikaan välillä saa kuria aikaiseksi. Mutta tää kertoo sen, että teen kaiken oikein, mutta pojat vaan on poikia.