Kirviset

Juuri nyt päällimmäinen tunne on hmm.. kaipuu? Tämä postaus tulee summaamaan miun yhdeksänvuotisen taipaleen nuorisokuoron riveissä, iloineen ja suruineen. Eli, valokeilaan astuu Kotkan seudun musiikkiopiston Haminan osaston Lapsi- ja Nuorisokuoro Kirviset. Valokuvia arkistojen kätköistä miulla ei valitettavasti ole tarjota, mutta viimeisistä kahdesta vuodesta niitä sitten alkaa löytymään.

Paluu alkuun. Olin 11-vuotias, kun ystäväiseni J sai miut houkuteltua kuoroon. Näistä ensimmäisistä vuosista miulla ei sen suurempaa muistikuvaa ole, mitä milloinkin on tapahtunut, koska kaukaisemmat muistot tuppaa tiivistymään niin, että jäljelle jää välähdyksiä sieltä täältä. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin muistan saaneeni käteeni Jouluna Jumala syntyi-nuotin. Olin tuolloin vielä pienten kuorossa, jonka kaikkia laulajia en todellakaan muista, mieleen on jääneet vain ne, jotka on jatkaneet kuoroa pidempään. On varmaan turhaa sanoa, että olin myyty jo ensimmäisten harkkojen jälkeen.

Heti toisena kuorovuotenani miut oli siirretty isojen kuoroon (nuorisokuoro) ja siinä olin siis laulanut 12-vuotiaasta. Varsinaiset muistikuvat näistä vuosista kuitenkin lähtee siitä, kun olin 14 ja levytettiin meidän joululevy. Tuossa vaiheessa pyörin edelleen pääasiassa J:n kanssa kuorossa, mutta jossain matkanvarrella mukaan olivat eksyneet myös M, U ja L, joiden kanssa hyörittiin monia vuosia. Levynauhoituksesta mieleen on jäänyt paljon. Ekana iltana oli hirveä kiire äänittää yhtä biisiä ennen, kun salin varashälytys menee päälle (aikaa siis oli todella noin 10min) ja selvittiin kuin selvittiinkin ulos kokonaista 2min ennen hälärin käynnistymistä. Seuraavana päivänä oli ongelmia johtajan naksuvan olkapään kanssa. Ei siinä muuten mitään, mutta jouduttiin ottamaan loppupäivästä paljon alusta, koska joka nauhassa kuului toistuva "naks...naks..naks..". Jossain vaiheessa päädyttiin tilanteeseen, että isot laulaa pienille kuuluneen Jouluna Jumala syntyi biisin, tiedä sitten miksi, mutta nykyään on kyllä hurjaa kuunnella omaa sooloaan tossa laulussa, jotain mun äänelle on tapahtunut matkan varrella. Tosin se on vain hyvä! Viimeisestä päivästä selkein muistikuva on, kun seisottiin M:n kanssa kahden pikkuM:n takana, joista oli tosi kiva räplätä kaverin tukkaa, housuja, paitaa, ihan mitä tahansa, ja quess what, jouduttiin niiden takia purkittamaan jotain biisiä noin miljoona kertaa. Lopuksi oltiin sitten jo valmiita nappaamaan nämä kaksi pikkuneitiä kiinni, jottei ne säheltäisi, onneksi ei tarvinut!

Jossain vaiheessa, ennen Tsekin matkaa kuoron äänijako vakiintui, kun porukka pysyi aika samana ja ihmisten äänet alkoi olla aika aikuismaiset. Tässä vaiheessa itse päädyin väliääniin, M ja J sopraanoon ja L ja U alttoon. Ymmärrettävästi aloin sitten hengaamaan enemmin väliäänisten kanssa, joten A ja N alkoivat vähitellen olemaan miun "kuorokamut", sillä harkoissa on helpompi jutella ihmisten kanssa, jotka laulaa samaa ääntä.

Tsekki. Ensimmäinen kuoromatka, jolla mie olen ollut mukana suuntautui Jesenikiin ja Prahaan vuonna 2007. Olin J:n kanssa samassa "isäntäperheessä" Jesenikissä, sekä jaettiin huone Prahassa. Kuoro oli tän matkan aikana yhtenäisin ikinä. Kaikki tuli toimeen kaikkien kanssa, eikä ollut mitään eripuraa. Jesenikistä muistan kaikenlaista, mutten oikeastaan mitään kohokohtia. Okei oli meillä konsertteja ja käytiin jossain linnassa jossa oli tosi epäystävällinen opas. Muutenkin kierreltiin lähinnä kaupunkia ja shoppailtiin ylihalvoissa "ostoskeskuksissa". Niin ja.. mokailtiin enkun kanssa. Tai lähinnä siksi, että meidän isäntäperheessä äiti ei puhunut enkkua ollenkaan ja tyttökin aika huonosta, joten jo ekana iltana oltiin ihan ihmeissään, kuun perheen tyttö V, kysyi meiltä että "duu juu vant sam valtter?". Loppujen lopuksi selvisi,e ttä tää "Valtteri", jota meille tarjottiiin oli vettä. Myös letut ja sokeri oli niille ihan uusi yhdistelmä tsekeissä. Prahassa seikkailtiin Nokiakaupussa kiusaamassa myyjiä, joista yksi valahti ihan punaseksi, kun puhuttiin sille suomea, käytiin keikalla tosi huonoilmaisessa pubissa ja pelättiin varkaita hotellissa (joo, kyllä se viritelmä meidän oven takana oli käytännöllinen ja hieno, vai mitä J?!)



Osa isoista 2007




N, minä, joku kivikasvovartija ja L




Jossu the matkaopas!

Tästä eteenpäin vuodet vain kului ja porukka säilyi aika samana. Tavallaan laulamisesta tuli rutiinia, joka keskiviikko iltana. Kierrettiin kaupungin tapahtumia joulut ja keväät. Leireiltiin joka syksy jne. Viimevuonna kuorossa kävi ensimmäinen nuorennusleikkaus, kun noin puolet vanhoista isoista lopetti (lähti opiskelemaan, keskittyi opiskeluun yms. syistä). Pienistä vanhimmat, noin 13-15-vuotiaat siirrettiin isoihin. Tuossa vaiheessa miun oma kaveripiiri vielä säilyi täysin samana, tosin meitä alkoi olla niin vähän, ettei varsinaisia kaveripiirejä enää ollut vaan oltiin "yhtä kuoroa" kaikki, eikä edes ääniklikkiytymiä ollut. Toki "me vanhat" vähän aluksi vierastettiin näitä uusia tulokkaita, joista miun kanssa samaan ääneen päätyi L:n pikkusisko I. Viimevuoden oikeastaan sitten vietinkin enemmin ja vähemmin A:n, N:n ja I:n seurassa, toki muillekin huudellen ja jutellen. Oikeastaan kuulostettiin viimevuonna varmaan paremmalla kuin ikinä, sillä aikaa, kun itse olen isoissa laulanut. Jontunee siitä, että meitä vanhoja oli paljon ja uudet isot toi lisää äänimassaa.




Isoja 2010

 Tänä vuonna kaikki sitten muuttui. Mun on ihan pakko sanoa, että kun menin ekoihin harkkohin, olin ihan varma, että en tule jatkamaan edes jouluun asti. Kaikki omanikäiset toki lopetti, se oli tiedossa ja odotettavissa jo valmiiksi. Sen lisäksi lopettavia oli kuitenkin myös kaikki minua 1-2 vuotta nuoremmat. Eli siis olin paikalla olevista odotetusti vanhin, mutta olin seuraavia kolme vuotta vanhempi ja ikäero miun ja meiän kuopuksen M:n välillä oli jopa 8 vuotta. En ole ikärasisti, mutta kyllä se oli shokki. Lisäksi meidän jäsenmäärä oli vähentynyt 19:sta 10:een ja ennen joulua meitä oli enää 8. Kaikille nyt on varmaan selvinnyt, että jatkoin. Jo ekoissa harkoissa miut siirrettiin suoraan alttoon, väliäänistä joita olin laulanut kaikki aiemmat 8 vuotta. Altossa aloin tutustumaan T:hen ja W:iin, jotka onkin tosi isossa asemassa, kun tullaan kysymykseen siitä, miksi jatkoin. Huomasin, että nää ihmiset on oikeesti ihan mahtavia tyyppejä ja ihme kyllä, aiemmin tiesin ne vain nimeltä ja iältä. Syksyn leirillä miut iskettiin samaan huoneeseen T:n, N:n ja A:n kanssa. Ja T:n ja N:n kanssa vietin kyllä hauskimman vuoden Kirvisissä. Tää on oikeesti totta, vaikka oon ollut siellä näinkin monta vuotta niin tää viimeinen vuosi on ollut ihan ehsottomasti paras. Bratislavan matkasta te jo tiedättekin kaiken, joten en siitä satuile.

Miun on nyt aika jättää haikeat hyvästit tälle mahtavalla porukalle, jossa oon saanut tehdä sitä, mitä rakastan: laulaa ja olla osa upeeta ihmisryhmää. Yhdeksän vuoden aikana oon nauranut itseni kipeeksi, toki välillä mulla on mennyt hermo koko touhuun, se on myönnettävä, mutta enemmän oon nauttinut, en mä muuten näin kauan olisi jatkanut. Tästä koko matkasta haluan kiittää ihan jokaista, joka on laulanut mun kanssa jossain vaiheessa. Etenkin haluun kiittää S:ää, joka on jaksanut johtaa meidän hullunkurista porukkaa. The show must go on, mutta tällä kertaa ilman miuta. Ennen kaikkea tästä viimisestä vuodesta erityiskiitoksen kuitenkin ansaitsee:




N...




..ja T

Jotka oli tän viimeisen vuoden ajan suurin syy sille, miksi jaksoin jatkaa ja tulla harkkohin jokaikinen keskiviikko. Loppuun vähän tilannemusiikkia. KIITOS.